Hypokoira

Herraje, kuinka aika riäntää. Mää en ol kirjottanu syyskuus yhtää plokii. Mää ole masentunu, ku Jenni o töis. Mul ei ol kettä ärsytettävää. Mut palkkioks yksiolost mää saa pitkii lenkkei. Viikoloput ova yhtä juhlaa. Viime sunnuntain mää oli paserul Jenni ja mu ihmispappa kans. Me oltii taaperrettu joku kuus kilometrii, ku mää haistasi, et Jennis o jottai outoo. Mää alkasi vinkuma ja pomppima Jennii vaste. Melke samaa aikaa Jenni anto remmi ihmispappal ja munt siin samas ja istahti lähimmäl kivel. Se kaivo repustas semmose piäne härveli, pisti reiä sormees ja orotti. Sit se joi jotta mehuu. Pia sen jälkke se ei enää ollukka yhtää outo. Määki rauhottusi ja me jatketti matka. Mut sit alko se kumma juttu. Jenni silitti ja taputti ja kläppäs mua ylepalttisesti. Ihmispappa ja Jenni molemmat kehusiva mua iha maast taivaasee. " Tsorro o luannostas hypokoira. ", sanosis Pappa. " Joo, muistak sää, ku mää kertosi sul, et Tsorro herätti munt yks yä ? Sit mää tajusi et mu täyty mennä mittaama veresokeri ja syämä. " Jenni vastasis Pappal. Ja sit ne taas päivittelivä. Mää ole kuulemma pelastava enkeli. Misä mun siivet sit ova ?