Nättärin noutajasta Ispoisten ihmekoiraksi

Mää ole nyssit muuttanu. Uus koti o iha jees, ku täsä o koiruuspuisto iha viäres. Mää luuli , et mää pääsisi jakamaa Tsorkeliumii uusil kamuttajil, mut ei. Me olla ny asuttu täsä uures koris kaks viikkoo. Molemmil viikoil o hissi prakannu hust sillo, ku o aamulenksu aika. Ensteks se ei suastunu tulema meiä kerroksee ja Jenni kipitti portaat ales jatuli hakema munt hissi kans. Ei siin kyl menny montaka minuuttii, mut silti mää vinkusi. Niinku mää sanosi, ni kahtena aamuna hissi ei tullu ollenkas. Kerra mää yriti iha nopiasti selvitä portaist, makopritsi siit tuli. Mää liukusi vattallani kaik neljä tassuu oikasenas alempaa kerroksee. Jenni meinasis saara slaaki. Tänää ei ollu muuta mahrollisuut, ku orotta. Ja kyl orotettiinki. Kylmää sit lopultaki pääsi koiruuspuistoo saarnamiäheks. Jenni häpesis mua jällee kerra. Mää e meinannu nahoissani pyssy. Mut mää olenki koira.